Eilen (18.8.) uutisoitiin Valtiontalouden tutkimusviraston (VTV) tarkastuskertomuksesta, jonka mukaan Suomen maahanmuuttajien ja kantaväestön oppimistuloksissa on Euroopan suurimmat erot. Tarkastuksessa vertailtiin oppilaiden tuloksia matematiikan ja lukutaidon Pisa-testissä. Erityisesti tämä koskee toisen polven maahanmuuttajia. VTV:n mukan maahanmuuttajaoppilaiden käsitys koulusta on kantaväestöä myönteisempi, vaikka he kokevat koulun työskentelyilmapiirin huonommaksi kuin kantaväestö. Tämä ei sinänsä ollut mitenkään uutta, sillä hyvien Pisa-tulosten yhteydessä on usein kerrottu, että suomalaiset lapset viihtyvät koulussa huonosti.
Tänään Huomenta Suomi -ohjelmassa aiheesta olivat keskustelemassa VTV:n johtava tuloksellisuustarkastaja Tanja Kirjavainen ja Suomen pakolaisavun Kurvi-hankkeen ohjaaja Kadar Gellen, jolla myös itsellään on maahanmuuttajatausta. Gellenin mukaan suomalainen koulujärjestelmä ei pysty auttamaan, kun maahanmuuttajat kohtaavat koulussa ongelmia. Yhtenä esimerkkinä hän käytti läksyjä. Aikuiset yleensä auttavat lapsia läksyissä, mutta kaikille maahanmuuttajilla ei ole kotona suomea osaavaa aikuista. Tämän kohdan lukiessani aloin yleisemmin miettiä kotitehtävien merkitystä. Voiko koulussa menestyä, jos ei tee läksyjä? Riittääkö pelkkä oppitunneilla tehty työ? Ovatko hyvät arvosanat ylipäätään se, mitä koulussa ensisijaisesti tavoitellaan? Useimmissa aineissa hyvien arvosanojen saaminen edellyttää työtä. Itse tulevana kieltenopettajana on sanottava, että se nyt vain on karu fakta, että kieltä ei opi ellei harjoittele, harjoittele ja harjoittele. Tästä syystä esim. monet pojat oppivat englantia pelien kautta. He kuulevat ja käyttävät kieltä jopa useita tunteja päivässä, joten kielitaito kehittyy. On hyvin vaikeaa käyttää kieltä, jos ei osaa sanoja. Toisaalta välillä on vaikeaa saada haluamaansa viestiä perille, jos ei tiedä, mihin järjestykseen sanat kuuluu laittaa. Tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin.
Ollessani itse opetusharjoittelussa törmäsin muutaman opettajan kohdalla melko ihmeelliseen asenteeseen läksyjen suhteen. Eräskin opettaja sanoi, että läksyjä ei kannata antaa, koska "ei ne oppilaat kuitenkaan tee niitä". Eiväthän huippu-urheilijatkaan tule kisoihin ilman, että takana olisi satoja harjoittelutunteja? Läksyjä voi olla monenlaisia ja opettajan tehtävänä on kertoa oppilaille niiden tärkeydestä ja ennen kaikkea herättää oppimisen halu. Jos haluaa tietää jostakin aiheesta lisää, sen läpikäymiseen voi käyttää vaikka kuinka paljon aikaa. Kaikki ovat varmasti kokeneet tämän joskus. Varsinkin kieltentunneilla on nykyisin helppo järjestää kontakteja natiivien kanssa, jolloin kieltenopiskelu oikeasti konkretisoituu. Läksyjen tekeminen opettaa myös vastuunkantoa omasta oppimisesta. Aina elämässä kaikki ei ole kivaa ja jonkun tavoitteen saavuttamiseksi on tehtävä töitä. Ahkeruus kyllä palkitaan.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
tiistai 18. elokuuta 2015
Opettajan ensimmäisestä työvuodesta
Uusimmassa Opettaja-lehdessä (17/2015) oli juttu opettajan ensimmäisestä työvuodesta. On yleisesti tiedossa, että työelämään siirtyminen on monelle opettajalle haasteellinen vaihe, joka voi tuntua jopa uuvuttavalta. Monet jopa vaihtavat ensimmäisten vuosien jälkeen ammattia. Ei siis ole ihme, että työelämään siirtyminen mietityttää monia opettajaopiskelijoita. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, itselläni alkaa pian viimeinen yliopistovuosi, jonka jälkeen olisi tarkoitus siirtyä työelämään.
Mietityttääkö työelämään siirtyminen minua? Ehdottomasti. Olen siis tuleva saksan ja ruotsin opettaja ja valitettavasti näiden aineiden asema on huonontunut melko paljon muutamassa vuodessa. Kieltenopiskelusta kouluissa on käyty paljon keskustelua ja tällä hetkellä englanti jyrää vahvasti ja suomalaisten oppilaiden kielitaito yksipuolistuu hurjaa vauhtia. Myöskään Suomen taloudellinen tilanne ei ole eduksi vastavalmistuneille opettajille. Kunnat säästävät nyt minkä ehtivät ja työpaikkoja on erittäin niukasti. Tosin tämä koskee myös montaa muuta alaa. Aina, kun kuulen jonkun kanssani samaan aikaan opiskelleen saaneen työpaikan, alan saman tien miettiä omaa tulevaa ensimmäistä työpaikkaani pelonsekaisin tuntein. Vastavalmistunut opettaja joutuu heti alusta asti ottamaan vastuuta yhtä paljon kuin kokeneet konkarit eikä mahdollisuutta pehmeään laskuun juurikaan ole. Siinä mielessä opettajan ammatti eroaa monesta muusta alasta, joilla vastuuta otetaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän oman kokemuksen karttuessa.
Kieltenopettajana tulevat uramahdollisuudet ovat melko monipuoliset. Voin opettaa niin alakoululaisia, yläkoululaisia, lukiolaisia kuin aikuisopiskelijoitakin. Toisaalta tämä antaa paljon erilaisia mahdollisuuksia tulevalle työuralle, mutta toisaalta taas valinnanvara tuo mukanaan pientä epävarmuutta: mitä minä nyt sitten tulen oikein tulevaisuudessa tekemään. Ehkä kymmenen vuoden päästä voin tulla lukemaan tätä blogikirjoitusta ja todeta, että tulevan työuran stressaaminen oli aivan turhaa. Satuin juuri lukemaan Hidasta elämää -sivustolta jutun, jossa sanottiin osuvasti: Mitäpä, jos joku kertoisi, että vääriä valintoja ei ole siinä missä oikeitakaan? Mitäpä, jos jokainen valinta jonka teemme, auttaa meitä oppimaan lisää itsestämme? Viisaita sanoja. Vastoinkäymisethän ovat niitä hetkiä, jotka opettavat meille eniten. Ilman haasteita ja vaikeampia hetkiä olisin tuskin oppinut elämässä koskaan yhtään mitään. Hyviä hetkiä ei osaisi arvostaa, jos asiat olisivat aina hyvin.
Tulevan kirjoittamaan kieltenopettajan koulutuksesta vielä lisää, sillä graduni aihe käsittelee kyseistä aihetta. Gradu valmistuu toivottavasti tämän syksyn aikana ja sen jälkeen tulen kirjoittamaan kirjoittamisen aikana heränneistä ajatuksista ja itse tutkimuksen tuloksista.
Inspiroivaa syksyä kaikille!
Mietityttääkö työelämään siirtyminen minua? Ehdottomasti. Olen siis tuleva saksan ja ruotsin opettaja ja valitettavasti näiden aineiden asema on huonontunut melko paljon muutamassa vuodessa. Kieltenopiskelusta kouluissa on käyty paljon keskustelua ja tällä hetkellä englanti jyrää vahvasti ja suomalaisten oppilaiden kielitaito yksipuolistuu hurjaa vauhtia. Myöskään Suomen taloudellinen tilanne ei ole eduksi vastavalmistuneille opettajille. Kunnat säästävät nyt minkä ehtivät ja työpaikkoja on erittäin niukasti. Tosin tämä koskee myös montaa muuta alaa. Aina, kun kuulen jonkun kanssani samaan aikaan opiskelleen saaneen työpaikan, alan saman tien miettiä omaa tulevaa ensimmäistä työpaikkaani pelonsekaisin tuntein. Vastavalmistunut opettaja joutuu heti alusta asti ottamaan vastuuta yhtä paljon kuin kokeneet konkarit eikä mahdollisuutta pehmeään laskuun juurikaan ole. Siinä mielessä opettajan ammatti eroaa monesta muusta alasta, joilla vastuuta otetaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän oman kokemuksen karttuessa.
Kieltenopettajana tulevat uramahdollisuudet ovat melko monipuoliset. Voin opettaa niin alakoululaisia, yläkoululaisia, lukiolaisia kuin aikuisopiskelijoitakin. Toisaalta tämä antaa paljon erilaisia mahdollisuuksia tulevalle työuralle, mutta toisaalta taas valinnanvara tuo mukanaan pientä epävarmuutta: mitä minä nyt sitten tulen oikein tulevaisuudessa tekemään. Ehkä kymmenen vuoden päästä voin tulla lukemaan tätä blogikirjoitusta ja todeta, että tulevan työuran stressaaminen oli aivan turhaa. Satuin juuri lukemaan Hidasta elämää -sivustolta jutun, jossa sanottiin osuvasti: Mitäpä, jos joku kertoisi, että vääriä valintoja ei ole siinä missä oikeitakaan? Mitäpä, jos jokainen valinta jonka teemme, auttaa meitä oppimaan lisää itsestämme? Viisaita sanoja. Vastoinkäymisethän ovat niitä hetkiä, jotka opettavat meille eniten. Ilman haasteita ja vaikeampia hetkiä olisin tuskin oppinut elämässä koskaan yhtään mitään. Hyviä hetkiä ei osaisi arvostaa, jos asiat olisivat aina hyvin.
Tulevan kirjoittamaan kieltenopettajan koulutuksesta vielä lisää, sillä graduni aihe käsittelee kyseistä aihetta. Gradu valmistuu toivottavasti tämän syksyn aikana ja sen jälkeen tulen kirjoittamaan kirjoittamisen aikana heränneistä ajatuksista ja itse tutkimuksen tuloksista.
Inspiroivaa syksyä kaikille!
tiistai 11. elokuuta 2015
Hyvä paha kouluruoka
Yle Uutiset uutisoi toukokuun lopussa Yle Savon tekemästä kyselystä, jossa oli kartoitettu aikaa, jota oppilaille tarjotaan kouluruoan syömiseen. Noin 70 prosentissa kouluista tuo aika on puoli tuntia tai enemmän. Kuitenkin joskus oppilailla on aikaa lounaan syömiseen vain 10 minuuttia. Artikkelin loppupuolella keskitytään kouluruokailun merkitykseen muunakin kuin vatsantäyttäjänä: se on virkistyshetki, jonka aikana opitaan tavoista, ruoasta ja terveydestä. Kouluruokailu on myös mitä suuremmissa määrin tärkeä sosiaalinen tapahtuma.
Kouluruoalle ei paljon hintaa kerry per annos ja sen mausta on kiistelty vuosikymmeniä. Itse olen aina pitänyt kouluruoasta. Opetusharjoitteluvuonna sitä tuli syötyä lähes päivittäin ja kyllä se edelleen maistui. Ylipäätään on olemassa melko vähän ruokia, jotka maistuvat niin pahalta, etten voisi niitä syödä. Koulussa vain kirjolohikiusaus oli ainoa ruoka, josta en pitänyt, mutta söin sitä siitä huolimatta, koska jollain sitä oli vatsansa täytettävä. Tietysti joidenkin erikoisruokavalioiden noudattaminen saattaa olla hankalaa kouluruokailussa, mutta nykyisin ja myös omina kouluaikoinani erilaisia allergia ja vastaavat otettiin kyllä hyvin huomioon. Itse en ylipäätään pidä siitä, että ruoasta valitetaan enkä mielelläni heitä ruokaa roskiin. Vaikka Suomessa ihmisten ei tarvitse nähdä nälkää, pitää ruokaa silti mielestäni kunnioittaa. Ja onhan ilmainen, ravitseva kouluruoka melko harvinainen asia maailmassa.
Ravitsemuksellisen puolen lisäksi kouluruokailu on myös sosiaalinen tapahtuma. Pitkällä ruokavälkällä on aikaa jutella kavereiden kesken ja jos opettaja syö oppilaiden kanssa, on hänelläkin mahdollisuus jutella oppilaiden kanssa hieman rennommissa merkeissä. Erityisesti omana lukioaikana istuimme kaveriporukkamme kanssa aina samassa pöydässä ja vaihdoimme kuulumisia. Muistanpa myös meitä pari vuotta nuoremmat lukiotytöt, jotka joka päivä söivät vain näkkäriä ja joivat vettä. No, toivottavasti ovat viisastuneet noista ajoista.
Kouluruoalle ei paljon hintaa kerry per annos ja sen mausta on kiistelty vuosikymmeniä. Itse olen aina pitänyt kouluruoasta. Opetusharjoitteluvuonna sitä tuli syötyä lähes päivittäin ja kyllä se edelleen maistui. Ylipäätään on olemassa melko vähän ruokia, jotka maistuvat niin pahalta, etten voisi niitä syödä. Koulussa vain kirjolohikiusaus oli ainoa ruoka, josta en pitänyt, mutta söin sitä siitä huolimatta, koska jollain sitä oli vatsansa täytettävä. Tietysti joidenkin erikoisruokavalioiden noudattaminen saattaa olla hankalaa kouluruokailussa, mutta nykyisin ja myös omina kouluaikoinani erilaisia allergia ja vastaavat otettiin kyllä hyvin huomioon. Itse en ylipäätään pidä siitä, että ruoasta valitetaan enkä mielelläni heitä ruokaa roskiin. Vaikka Suomessa ihmisten ei tarvitse nähdä nälkää, pitää ruokaa silti mielestäni kunnioittaa. Ja onhan ilmainen, ravitseva kouluruoka melko harvinainen asia maailmassa.
Ravitsemuksellisen puolen lisäksi kouluruokailu on myös sosiaalinen tapahtuma. Pitkällä ruokavälkällä on aikaa jutella kavereiden kesken ja jos opettaja syö oppilaiden kanssa, on hänelläkin mahdollisuus jutella oppilaiden kanssa hieman rennommissa merkeissä. Erityisesti omana lukioaikana istuimme kaveriporukkamme kanssa aina samassa pöydässä ja vaihdoimme kuulumisia. Muistanpa myös meitä pari vuotta nuoremmat lukiotytöt, jotka joka päivä söivät vain näkkäriä ja joivat vettä. No, toivottavasti ovat viisastuneet noista ajoista.
maanantai 10. elokuuta 2015
Missioni opettajana
Tällä viikolla monet koululaiset palaavat koulunpenkille, mistä johtuen erilaiset koulutuksen teemat näkyvät tällä hetkellä paljon mediassa. Itse palaan syyskuun alussa vielä viimeiseksi vuodeksi yliopistoon, jonka jälkeen koulumaailma kutsuu toivottavasti pysyvästi.
Näin pian valmistuvana opettajana ajattelin kirjoittaa hieman ajatuksiani opettajan ammatista ja sen merkityksestä. Olin jo lukiossa jonkin verran kiinnostunut opettajan ammatista, mutta lopullisen päätöksen opettajaksi ryhtymisestä tein yliopistossa ensimmäisenä opiskeluvuonna. Ammatti tuntui tavallaan turvalliselta valinnalta. Yliopistossahan melko harvalta alalta valmistuu suoraan johonkin ammattiin. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt yhden opettajan työn hienoimmista ominaisuuksista: ihmisiin ja etenkin nuoriin vaikuttamisen mahdollisuuden. Etenkin yläkoulu- ja lukioikäiset nuoret ovat sellaisessa vaiheessa elämäänsä, jolloin he tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat pitkälle heidän tulevaisuuteensa ja toisaalta tuolloin monet myös etsivät itseään ja omaa paikkaansa maailmassa. Vanhempien ja kavereiden lisäksi opettajat ovat isossa roolissa nuoren elämässä. Opettajat myös usein muistetaan jopa koko loppuelämän ajan, niin hyvässä kuin pahassakin.
Itseäni inspiroi hyvin paljon se, että tulevaisuudessa omalla toiminnallani olen vaikuttamassa monen nuoren elämään. Avaankin tässä nyt hieman sitä, minkälaisia taitoja itse haluan välittää nuorille tulevaisuudessa työssäni. Yksi tärkeimmistä ellei tärkein opettajan tehtävä on mielestäni kannustaa nuorta löytämään oma potentiaalinsa. Liian monet nuoret eivät tiedosta sitä, että pystyisivät vaikka mihin, jos vaan ovat valmiita tekemään töitä ja ennen kaikkea olemaan välittämättä muiden kommenteista. Tässä on tietysti avainasemassa hyvän itsetunnon rakentaminen. Yhteiskunta tarvitsee monenlaisia osaajia ja täten myös monenlaisia taitoja. Ikinä ei voi tietää, kenestä tulee oman alansa huippuosaaja, oli kyseessä sitten kirurgin tai putkimiehen ammatti. Olen tehnyt nuorten kanssa paljon töitä ja huomannut, kuinka suuri ryhmän paine ja joukkoonkuulumisen tarve on. Niin se oli silloinkin, kun itse olin teini. Muistan erityisesti sen, kuinka hyvältä tuntui, jos opettaja kehui. Kehumisen ja kannustamisen merkitys on erittäin tärkeää. Mikään ei olisi hienompaa kuin se, että opettajana on vaikuttanut merkittävästi jonkun nuoren elämään ja toiminut rohkaisijana. Tämä tulee varmasti olemaan yksi opettajan ammatin motivoivimpia puolia.
Inspiroivaa kouluvuotta niin oppilaille kuin opettajillekin!
Näin pian valmistuvana opettajana ajattelin kirjoittaa hieman ajatuksiani opettajan ammatista ja sen merkityksestä. Olin jo lukiossa jonkin verran kiinnostunut opettajan ammatista, mutta lopullisen päätöksen opettajaksi ryhtymisestä tein yliopistossa ensimmäisenä opiskeluvuonna. Ammatti tuntui tavallaan turvalliselta valinnalta. Yliopistossahan melko harvalta alalta valmistuu suoraan johonkin ammattiin. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt yhden opettajan työn hienoimmista ominaisuuksista: ihmisiin ja etenkin nuoriin vaikuttamisen mahdollisuuden. Etenkin yläkoulu- ja lukioikäiset nuoret ovat sellaisessa vaiheessa elämäänsä, jolloin he tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat pitkälle heidän tulevaisuuteensa ja toisaalta tuolloin monet myös etsivät itseään ja omaa paikkaansa maailmassa. Vanhempien ja kavereiden lisäksi opettajat ovat isossa roolissa nuoren elämässä. Opettajat myös usein muistetaan jopa koko loppuelämän ajan, niin hyvässä kuin pahassakin.
Itseäni inspiroi hyvin paljon se, että tulevaisuudessa omalla toiminnallani olen vaikuttamassa monen nuoren elämään. Avaankin tässä nyt hieman sitä, minkälaisia taitoja itse haluan välittää nuorille tulevaisuudessa työssäni. Yksi tärkeimmistä ellei tärkein opettajan tehtävä on mielestäni kannustaa nuorta löytämään oma potentiaalinsa. Liian monet nuoret eivät tiedosta sitä, että pystyisivät vaikka mihin, jos vaan ovat valmiita tekemään töitä ja ennen kaikkea olemaan välittämättä muiden kommenteista. Tässä on tietysti avainasemassa hyvän itsetunnon rakentaminen. Yhteiskunta tarvitsee monenlaisia osaajia ja täten myös monenlaisia taitoja. Ikinä ei voi tietää, kenestä tulee oman alansa huippuosaaja, oli kyseessä sitten kirurgin tai putkimiehen ammatti. Olen tehnyt nuorten kanssa paljon töitä ja huomannut, kuinka suuri ryhmän paine ja joukkoonkuulumisen tarve on. Niin se oli silloinkin, kun itse olin teini. Muistan erityisesti sen, kuinka hyvältä tuntui, jos opettaja kehui. Kehumisen ja kannustamisen merkitys on erittäin tärkeää. Mikään ei olisi hienompaa kuin se, että opettajana on vaikuttanut merkittävästi jonkun nuoren elämään ja toiminut rohkaisijana. Tämä tulee varmasti olemaan yksi opettajan ammatin motivoivimpia puolia.
Inspiroivaa kouluvuotta niin oppilaille kuin opettajillekin!
torstai 7. toukokuuta 2015
Kokemuksia opetusharjoittelusta
Suoritin pedagogiset opinnot viime lukuvuonna (2013-2014). Kaiken kaikkiaan tuo vuosi oli ehdottomasti opettavaisin ja mieleenpainuvin koko opiskeluaikanani. Suorittamani aineenopettajan pedagogiset opinnot voi karkeasti jakaa kahteen osioon: yliopistolla pidetty didaktiikka sekä Norssilla tehty opetusharjoittelu ja siihen liittyviä luentoja.
Lukuvuosi alkoi intensiivisesti muutaman viikon didaktiikkajaksolla. Ryhmämme koostui saksan, ruotsin ja venäjän opiskelijoista. Tunsin muutaman opiskelijan etukäteen, mutta iso osa ryhmästä oli itselleni ennestään täysin tuntematonta. Ryhmämme osoittautui mahtavaksi ja myös didaktikkomme oli aivan loistava persoona. Opiskelu oli aivan erilaista kuin mihin olin aikaisemmin tottunut. Luennointia ei ollut käytännössä ollenkaan ja tunneilla teimme paljon ryhmätehtäviä ja keskustelimme erittäin paljon. Oli erittäin virkistävää käydä keskustelua ilman, että pelkää sanovansa jotain väärää. Tälläistä toivoisin myös lisää muualle yliopistoon! Lähdin aamuisin kotoa aina hymyssä suin, kun tiesin, että taas on didaktiikkaa koko päivä tuolla mahtavalla porukalla. Lokakuussa siirryimme Norssille ja omat oppitunnit alkoivat pikkuhiljaa. Samalla näki myös enemmän muiden aineiden auskuja.
Itse olin tehnyt ennen pedagogisia jo jonkun verran sijaisuuksia, joten itse luokan edessä oleminen jännittänyt. Tuntien suunnittelussa kyllä sai laittaa omat aivonystyränsä oikein kunnolla käyttöön. Ajanjaksot, jolloin omia opetustunteja pidettiin, olivat todella intensiivisiä ja raskaitakin, mutta niistä oppi todella paljon. Norssilla meillä oli myös luentoja erilaisista koulumaailmaan liittyvistä aiheista, kuten lainsäädännöstä ja oppilaiden tukimuodoista. Luennot pidettiin usein myöhään iltapäivällä kolmen jälkeen, jolloin monilla oli jo pitkä päivä Norssilla takana. Välillä jaksoi keskittyä paremmin ja välillä hieman huonommin. Yksi ensimmäisistä luennoista oli erään äidinkielenopettajan luento aiheesta opetusviestintä. Tuo kyseinen opettaja kertoi aiheesta erittäin mielenkiintoisesti ja muistan kuunnelleeni koko luennon ajan erittäin innostuneena. Siinä vaiheessa ei kyllä väsyttänyt tippaakaan. Tuon opettajan tuntia oli pakko päästä seuraamaan niin pian kuin mahdollista. Tuntien seuraaminen oli myös mielenkiintoista. Oli hienoa nähdä erilaisia opettajia ja opetustyylejä. Niin hyvässä kuin pahassa. Vastaavaa mahdollisuutta tuskin tulee koskaan enää tulevaisuudessa. Vaikka Norssi on yliopiston alainen koulu, eivät sielläkään kaikki opettajat ole jotenkin erityisen ihmeellisiä.
Itselläni oli opetusharjoittelun aikana kaksi ohjaavaa opettajaa, jotka olivat keskenään ihan erilaisia, mutta todella mukavia. Kävimme paljon hyviä keskusteluja ja pystyin hyvin kertomaan heille omista tuntemuksistani ja kokemuksistani. Tämä ei valitettavasti kaikille auskuille ollut itsestäänselvää. Norssille mahtui ohjaavia opettajia laidasta laitaan ja valitettavasti olen kuullut myös niitä huonoja kokemuksia. Olen itse todella tyytyväinen siihen, että sain opettajan uralleni näin hienon ja positiivisen alun, josta on hyvä jatkaa eteenpäin. Opetin myös hyvin erilaisia ryhmiä. Ensimmäinen ryhmäni oli pieni lukion 2. vuoden pitkän saksan ryhmä ja toinen ryhmäni oli 7. luokan pitkän saksan ryhmä. Nämäkin ryhmät olivat todella erilaisia, mutta pidin niistä todella paljon. Oli hienoa opettaa erikokoisia ryhmiä ja eri-ikäisiä oppilaita.
Teimme yhden harjoittelun myös Norssin ulkopuolella. Paikan saimme valita itse ja tein tuon harjoittelun erään koulun saksankielisillä luokilla. Näillä luokilla oli oppilaita luokilta 1-6. Vaikka en itse varsinaisesti opettanutkaan paljon, pääsin hyvin läheltä seuraamaan luokkien työskentelyä ja opettajien välistä vuorovaikutusta. Opettajien keskinäistä yhteistyötä ja vuorovaikutusta ei Norssilla pääsee juurikaan näkemään, sillä auskut eivät vietä aikaa opettajanhuoneessa. Tietysti myös alakouluun tutustuminen oli erittäin avartava kokemus. Norssilla pääsimme hieman tutustumaan alakoulun kieltenopetukseen. Erityisesti minuun teki vaikutuksen alakoulun saksanopettaja. Hän oli lapsille kuin äiti ja oli aina täynnä tarmoa ja energiaa. Hänen seurassaan ei voinut olla kuin hyvällä tuulella. Toivottavasti pystyisin itse joskus välittämään samaa omille oppilailleni. Opettajan persoonasta ja sen vaikutuksesta voisinkin kirjoitella ihan oman tekstin.
Paitsi eväitä opettamiseen, toi vuosi opetusharjoittelussa mukanaan myös aivan uuden maailman. Tuon vuoden ansiosta aloin seurata koulumaailmaa erittäin aktiivisesti ja aivan uudesta näkökulmasta. Tämän heräämisen olisi suonut tapahtuvan jo ehkä hieman aikasemmassa vaiheessa opintoja eikä vasta viidentenä vuonna...
Opetusharjoitteluvuosi tulee pysymään varmasti mielessä koko loppuelämäni. 20 vuoden päästä voisi vaikka katsella omien harjoitustuntien suunnitelmia ja vaikka videota, joka minusta kuvattiin yhdellä harjoitustunnilla. Toivottavasti tuolloin kehitystä on tapahtunut roimasti.
Lukuvuosi alkoi intensiivisesti muutaman viikon didaktiikkajaksolla. Ryhmämme koostui saksan, ruotsin ja venäjän opiskelijoista. Tunsin muutaman opiskelijan etukäteen, mutta iso osa ryhmästä oli itselleni ennestään täysin tuntematonta. Ryhmämme osoittautui mahtavaksi ja myös didaktikkomme oli aivan loistava persoona. Opiskelu oli aivan erilaista kuin mihin olin aikaisemmin tottunut. Luennointia ei ollut käytännössä ollenkaan ja tunneilla teimme paljon ryhmätehtäviä ja keskustelimme erittäin paljon. Oli erittäin virkistävää käydä keskustelua ilman, että pelkää sanovansa jotain väärää. Tälläistä toivoisin myös lisää muualle yliopistoon! Lähdin aamuisin kotoa aina hymyssä suin, kun tiesin, että taas on didaktiikkaa koko päivä tuolla mahtavalla porukalla. Lokakuussa siirryimme Norssille ja omat oppitunnit alkoivat pikkuhiljaa. Samalla näki myös enemmän muiden aineiden auskuja.
Itse olin tehnyt ennen pedagogisia jo jonkun verran sijaisuuksia, joten itse luokan edessä oleminen jännittänyt. Tuntien suunnittelussa kyllä sai laittaa omat aivonystyränsä oikein kunnolla käyttöön. Ajanjaksot, jolloin omia opetustunteja pidettiin, olivat todella intensiivisiä ja raskaitakin, mutta niistä oppi todella paljon. Norssilla meillä oli myös luentoja erilaisista koulumaailmaan liittyvistä aiheista, kuten lainsäädännöstä ja oppilaiden tukimuodoista. Luennot pidettiin usein myöhään iltapäivällä kolmen jälkeen, jolloin monilla oli jo pitkä päivä Norssilla takana. Välillä jaksoi keskittyä paremmin ja välillä hieman huonommin. Yksi ensimmäisistä luennoista oli erään äidinkielenopettajan luento aiheesta opetusviestintä. Tuo kyseinen opettaja kertoi aiheesta erittäin mielenkiintoisesti ja muistan kuunnelleeni koko luennon ajan erittäin innostuneena. Siinä vaiheessa ei kyllä väsyttänyt tippaakaan. Tuon opettajan tuntia oli pakko päästä seuraamaan niin pian kuin mahdollista. Tuntien seuraaminen oli myös mielenkiintoista. Oli hienoa nähdä erilaisia opettajia ja opetustyylejä. Niin hyvässä kuin pahassa. Vastaavaa mahdollisuutta tuskin tulee koskaan enää tulevaisuudessa. Vaikka Norssi on yliopiston alainen koulu, eivät sielläkään kaikki opettajat ole jotenkin erityisen ihmeellisiä.
Itselläni oli opetusharjoittelun aikana kaksi ohjaavaa opettajaa, jotka olivat keskenään ihan erilaisia, mutta todella mukavia. Kävimme paljon hyviä keskusteluja ja pystyin hyvin kertomaan heille omista tuntemuksistani ja kokemuksistani. Tämä ei valitettavasti kaikille auskuille ollut itsestäänselvää. Norssille mahtui ohjaavia opettajia laidasta laitaan ja valitettavasti olen kuullut myös niitä huonoja kokemuksia. Olen itse todella tyytyväinen siihen, että sain opettajan uralleni näin hienon ja positiivisen alun, josta on hyvä jatkaa eteenpäin. Opetin myös hyvin erilaisia ryhmiä. Ensimmäinen ryhmäni oli pieni lukion 2. vuoden pitkän saksan ryhmä ja toinen ryhmäni oli 7. luokan pitkän saksan ryhmä. Nämäkin ryhmät olivat todella erilaisia, mutta pidin niistä todella paljon. Oli hienoa opettaa erikokoisia ryhmiä ja eri-ikäisiä oppilaita.
Teimme yhden harjoittelun myös Norssin ulkopuolella. Paikan saimme valita itse ja tein tuon harjoittelun erään koulun saksankielisillä luokilla. Näillä luokilla oli oppilaita luokilta 1-6. Vaikka en itse varsinaisesti opettanutkaan paljon, pääsin hyvin läheltä seuraamaan luokkien työskentelyä ja opettajien välistä vuorovaikutusta. Opettajien keskinäistä yhteistyötä ja vuorovaikutusta ei Norssilla pääsee juurikaan näkemään, sillä auskut eivät vietä aikaa opettajanhuoneessa. Tietysti myös alakouluun tutustuminen oli erittäin avartava kokemus. Norssilla pääsimme hieman tutustumaan alakoulun kieltenopetukseen. Erityisesti minuun teki vaikutuksen alakoulun saksanopettaja. Hän oli lapsille kuin äiti ja oli aina täynnä tarmoa ja energiaa. Hänen seurassaan ei voinut olla kuin hyvällä tuulella. Toivottavasti pystyisin itse joskus välittämään samaa omille oppilailleni. Opettajan persoonasta ja sen vaikutuksesta voisinkin kirjoitella ihan oman tekstin.
Paitsi eväitä opettamiseen, toi vuosi opetusharjoittelussa mukanaan myös aivan uuden maailman. Tuon vuoden ansiosta aloin seurata koulumaailmaa erittäin aktiivisesti ja aivan uudesta näkökulmasta. Tämän heräämisen olisi suonut tapahtuvan jo ehkä hieman aikasemmassa vaiheessa opintoja eikä vasta viidentenä vuonna...
Opetusharjoitteluvuosi tulee pysymään varmasti mielessä koko loppuelämäni. 20 vuoden päästä voisi vaikka katsella omien harjoitustuntien suunnitelmia ja vaikka videota, joka minusta kuvattiin yhdellä harjoitustunnilla. Toivottavasti tuolloin kehitystä on tapahtunut roimasti.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2015
Opettajamyyteistä
Silmääni osui tänään aamulla Alusta!-verkkolehden juttu opettajamyyteistä opettajankoulutuksessa. Teksti käsitteli lähinnä luokanopettajakoulutusta, mutta on mielestäni monelta osin sovellettavissa aivan kaikkiin opettajiin. Alusta! on Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön ylläpitämä yhteiskuntaa ja kulttuuria ruotiva tutkimuksellinen verkkolehti. Teksti käsittelee historiallisesti rakentuneita suomalaisen nykyopettajuuden piirteitä.
Millaisia opettajia Suomessa on tavoitteena kouluttaa ja millaisia opettajia oikeasti koulutetaan? Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos kertoo tavoitteenaan olevan kouluttaa laaja-alaisia, kriittisiä ja itsenäisen ammattilaisen valmiudet omaavia opettajia, jotka kehittävät omaa työtään. Pekka Räihän väitöstutkimuksen mukaan tyypillinen opettaja-opiskelija on aikasemmissa opinnoissaan hyvin pärjännyt, keskiluokkaisesta sosioekonomisesta taustasta ponnistava sekä harrastuneisuutta taito- ja taideaineissa omaava nuori nainen. Itse voin allekirjoittaa tuon määritelmän muuten paitsi taito- ja taideaineiden osalta. Tai no, olen kyllä aina harrastanut liikuntaa, joten se kyllä lasketaan taitoaineisiin. Ylipäätään opettajaopiskelijat ovat melko homogeeninen joukko. Esimerkiksi maahanmuuttajia ei juuri opettajaopiskelijoiden joukossa näy. Tekstin kirjoittajat kysyvät, miten tämä joukko voi ymmärtää hyvin erilaisista lähtökohdista tulevia oppilaita? Mielestäni kysymys on erittäin aiheellinen. Kaikkien kannalta olisi hyvä, jos myös opettajat olisivat mahdollisimman erilaisia ja edustaisivat erilaisia ryhmiä. Tekstin kirjoittajat kysyvät, onko kriittisesti ajattelevasta opettajasta tullut opettajankoulutuksesta vain korulause, joka ei kuitenkaan näy missään.
Seuraan itse aktiivisesti Suomen ja muiden maiden medioita ja mielestäni on tärkeää olla perillä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ajoittain törmään ihmisiin, jotka eivät katso/lue uutisia (tähän ei nyt lasketa iltapäivälehtiä), sanovat, että esim. politiikka ei kiinnosta ja katsovat televisiosta mieluummin Big Brotheria kuin vaaliväittelyä. Mielestäni tämä on erittäin huolestuttavaa. En keksi yhtäkään hyvää syytä sille, miksi yhteiskunnallista keskustelua ei kannattaisi seurata. Monet nuoret ovat nykyään hyvin passiivisia eikä mikään muu tunnu kiinnostavan kuin selfien ottaminen Instagramiin. Jos sinä et aio vaikuttaa tai olla aktiivinen yhteiskunnan jäsen, niin kuka sen sitten tekee? Olen erittäin kiitollinen yläasteen historian opettajalleni, joka ensimmäisellä tunnilla puhui luokallemme siitä, kuinka tärkeää on seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hän kehotti lukemaan lehtiä ja katsomaan uutisia joka päivä. Jokainen historian tunti alkoi pienellä kyselyllä ajankohtaisista uutisaiheista. Siinä kyllä oppi seuraamaan, mitä maailmassa tapahtuu.
Nykyisin suurin osa ihmisistä on koko ajan tiedon ympröimänä erityisesti älypuhelimien ansiosta. Varsinkin nuorille on mielestäni ensiarvoisen tärkeää opettaa median käyttöä. Monet eivät osaa vielä arvioida, mitä sosiaalisen mediaan kannattaa tai kannata postata. Koulua käydään elämää varten ja koulussa pitää oppia ja kehittää taitoja, jotka valmistavat kriittiseen ja ennen kaikkea omaan ajatteluun.
Millaisia opettajia Suomessa on tavoitteena kouluttaa ja millaisia opettajia oikeasti koulutetaan? Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos kertoo tavoitteenaan olevan kouluttaa laaja-alaisia, kriittisiä ja itsenäisen ammattilaisen valmiudet omaavia opettajia, jotka kehittävät omaa työtään. Pekka Räihän väitöstutkimuksen mukaan tyypillinen opettaja-opiskelija on aikasemmissa opinnoissaan hyvin pärjännyt, keskiluokkaisesta sosioekonomisesta taustasta ponnistava sekä harrastuneisuutta taito- ja taideaineissa omaava nuori nainen. Itse voin allekirjoittaa tuon määritelmän muuten paitsi taito- ja taideaineiden osalta. Tai no, olen kyllä aina harrastanut liikuntaa, joten se kyllä lasketaan taitoaineisiin. Ylipäätään opettajaopiskelijat ovat melko homogeeninen joukko. Esimerkiksi maahanmuuttajia ei juuri opettajaopiskelijoiden joukossa näy. Tekstin kirjoittajat kysyvät, miten tämä joukko voi ymmärtää hyvin erilaisista lähtökohdista tulevia oppilaita? Mielestäni kysymys on erittäin aiheellinen. Kaikkien kannalta olisi hyvä, jos myös opettajat olisivat mahdollisimman erilaisia ja edustaisivat erilaisia ryhmiä. Tekstin kirjoittajat kysyvät, onko kriittisesti ajattelevasta opettajasta tullut opettajankoulutuksesta vain korulause, joka ei kuitenkaan näy missään.
Seuraan itse aktiivisesti Suomen ja muiden maiden medioita ja mielestäni on tärkeää olla perillä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ajoittain törmään ihmisiin, jotka eivät katso/lue uutisia (tähän ei nyt lasketa iltapäivälehtiä), sanovat, että esim. politiikka ei kiinnosta ja katsovat televisiosta mieluummin Big Brotheria kuin vaaliväittelyä. Mielestäni tämä on erittäin huolestuttavaa. En keksi yhtäkään hyvää syytä sille, miksi yhteiskunnallista keskustelua ei kannattaisi seurata. Monet nuoret ovat nykyään hyvin passiivisia eikä mikään muu tunnu kiinnostavan kuin selfien ottaminen Instagramiin. Jos sinä et aio vaikuttaa tai olla aktiivinen yhteiskunnan jäsen, niin kuka sen sitten tekee? Olen erittäin kiitollinen yläasteen historian opettajalleni, joka ensimmäisellä tunnilla puhui luokallemme siitä, kuinka tärkeää on seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hän kehotti lukemaan lehtiä ja katsomaan uutisia joka päivä. Jokainen historian tunti alkoi pienellä kyselyllä ajankohtaisista uutisaiheista. Siinä kyllä oppi seuraamaan, mitä maailmassa tapahtuu.
Nykyisin suurin osa ihmisistä on koko ajan tiedon ympröimänä erityisesti älypuhelimien ansiosta. Varsinkin nuorille on mielestäni ensiarvoisen tärkeää opettaa median käyttöä. Monet eivät osaa vielä arvioida, mitä sosiaalisen mediaan kannattaa tai kannata postata. Koulua käydään elämää varten ja koulussa pitää oppia ja kehittää taitoja, jotka valmistavat kriittiseen ja ennen kaikkea omaan ajatteluun.
torstai 9. huhtikuuta 2015
Ensimmäiset vuodet opettajana
Uusimmassa Opettaja-lehdessä (9/2015) oli juttu nuorten opettajien ammattiin perehdytyksestä otsikolla Verratonta vertaistukea. Artikkeli käsitteli OAJ:n nuorille opettajille tarjoamaa NOPE-koulutusta sekä yleisesti haasteita, joita nuoret opettajat kohtaavat uransa ensimmäisinä vuosina. Vaikka nuorien opettajien asema on parantunut paljon viime vuosina, ei Suomessa ole vieläkään valtakunnallista, säädöksiin perustuvaa perehdytysvaihetta tai -ohjelmaa nuorien opettajien tukemiseksi. Kunnat ja koulut vastaavat tästä itse, joten taso vaihtelee melko paljon eri puolilla Suomea. Ei siis ihme, että monista nuorista opettajista työelämään siirtyminen tuntuu kuin heitolta kylmään veteen. Toisin kuin monissa muissa ammateissa, joissa vastuullisempiin tehtäviin edetään vähitellen, opettajan on otettava iso vastuu heti ensimmäisestä työpäivästä alkaen. Tämä stressaa monia ja Opettaja-lehden mukaan joka viides opettaja Suomessa vaihtaa alaa muutaman vuoden sisällä valmistumisestaan.
Itseäni siirtyminen työelämään jännittää sekä positiivisesti että negatiivisesti ja olen miettinyt asiaa varsinkin tänä lukuvuonna paljon ja puhunut aiheesta opiskelijakavereideni kanssa. Monen vuoden opiskelun jälkeen sitä haluaa jo päästä työelämään, mutta toisaalta ajatus siitä, että tuttu ja turvallinen yliopisto pitää jättää taakse, hirvittää hieman. Opettajan ammatin suuri vastuu kiehtoo, mutta toisaalta mietin, miten tulen selviytymään noista ensimmäisistä rankoista vuosista. Artikkeli otti esiin yhden vastavalmistuneiden opettajien isoimmista haasteista: vakituista virkaa on vaikea saada ja monet joutuvat ensimmäisinä työvuosinaan tyytymään määräaikaisiin pesteihin.
Mielestäni OAJ:n ehdottoma perehdytysohjelma on erittäin hyvä idea. Olen jostakin lukenut myös kokeneista opettajista, jotka toimivat nuorille opettajille mentoreina. Tämäkin kuulostaa erittäin hyvältä. Nuori opettaja saisi uudessa koulussa jonkun kokeneista opettajista mentoriksi, jonka puoleen voi tarvittaessa kääntyä ja joka esimerkiksi kertoo uudelle opettajalle koulun käytänteistä. Tässä kohtaa on tietysti tärkeää, että henkilökemiat kohtaavat. Mikään ei varmasti ole hirveämpää kuin ensimmäisessä työpaikassa oleva, nuorta opettajaa aliarvioiva, "kaiken tietävä" kollega. Tosin kaikille opettajille kollegojen tuki ja yhteen hiileen puhaltaminen on ensiarvoisen tärkeää.
Itselläni on kokemusta vain muutamien päivien sijaisuuksista, jolloin koulun toimintatapoihin ei pahemmin ehdi tutustumaan ja myös monet opettajat jäävät täysin vieraiksi. Toisaalta ymmärrän, ettei kaikille parin päivän sijaisille ole aikaa jutella. Olen monen monta kertaa istunut tuntemattoman koulun opettajanhuoneessa ja yllätyksekseni melko harvat opettajat tulevat edes esittäytymään uudelle kasvolle. Yritän muistaa tämän itse, kun joskus olen vakituisesti jossakin koulussa töissä. Olisi erittäin mukavaa, jos joku tulisi kysymään, tarvitsenko apua ja löydänkö itse luokkaan. Tosin tässä asiassa on onneksi poikkeuksiakin. Olin sijaistamassa yhdessä lukiossa ja hyppytunnin aikana muutama opettaja jutteli kanssani pitkät pätkät ajankohtaisista aiheista. Tuntui, kuin olisin ollut koulussa pidempääkin kuin nuo kaksi päivää.
Itseäni siirtyminen työelämään jännittää sekä positiivisesti että negatiivisesti ja olen miettinyt asiaa varsinkin tänä lukuvuonna paljon ja puhunut aiheesta opiskelijakavereideni kanssa. Monen vuoden opiskelun jälkeen sitä haluaa jo päästä työelämään, mutta toisaalta ajatus siitä, että tuttu ja turvallinen yliopisto pitää jättää taakse, hirvittää hieman. Opettajan ammatin suuri vastuu kiehtoo, mutta toisaalta mietin, miten tulen selviytymään noista ensimmäisistä rankoista vuosista. Artikkeli otti esiin yhden vastavalmistuneiden opettajien isoimmista haasteista: vakituista virkaa on vaikea saada ja monet joutuvat ensimmäisinä työvuosinaan tyytymään määräaikaisiin pesteihin.
Mielestäni OAJ:n ehdottoma perehdytysohjelma on erittäin hyvä idea. Olen jostakin lukenut myös kokeneista opettajista, jotka toimivat nuorille opettajille mentoreina. Tämäkin kuulostaa erittäin hyvältä. Nuori opettaja saisi uudessa koulussa jonkun kokeneista opettajista mentoriksi, jonka puoleen voi tarvittaessa kääntyä ja joka esimerkiksi kertoo uudelle opettajalle koulun käytänteistä. Tässä kohtaa on tietysti tärkeää, että henkilökemiat kohtaavat. Mikään ei varmasti ole hirveämpää kuin ensimmäisessä työpaikassa oleva, nuorta opettajaa aliarvioiva, "kaiken tietävä" kollega. Tosin kaikille opettajille kollegojen tuki ja yhteen hiileen puhaltaminen on ensiarvoisen tärkeää.
Itselläni on kokemusta vain muutamien päivien sijaisuuksista, jolloin koulun toimintatapoihin ei pahemmin ehdi tutustumaan ja myös monet opettajat jäävät täysin vieraiksi. Toisaalta ymmärrän, ettei kaikille parin päivän sijaisille ole aikaa jutella. Olen monen monta kertaa istunut tuntemattoman koulun opettajanhuoneessa ja yllätyksekseni melko harvat opettajat tulevat edes esittäytymään uudelle kasvolle. Yritän muistaa tämän itse, kun joskus olen vakituisesti jossakin koulussa töissä. Olisi erittäin mukavaa, jos joku tulisi kysymään, tarvitsenko apua ja löydänkö itse luokkaan. Tosin tässä asiassa on onneksi poikkeuksiakin. Olin sijaistamassa yhdessä lukiossa ja hyppytunnin aikana muutama opettaja jutteli kanssani pitkät pätkät ajankohtaisista aiheista. Tuntui, kuin olisin ollut koulussa pidempääkin kuin nuo kaksi päivää.
perjantai 20. maaliskuuta 2015
Opettajan ulkonäkö
Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista tutkimuksista opetusalalla on Marjo Kamilan väitöstutkimus "Katsojana ja katsottuna - Opettajan kontrolloitu ulkoasu" vuodelta 2012. Tutkimuksessa 130 opettajaa ympäri Suomea kertoo näkemyksiään ja mielipiteitään opettajalle sopivasta ulkoasusta. Tutkimuksen pääkysymys on erittäin mielenkiintoinen: miltä opettaja (saa) näyttää.
Olen itsekin pohtinut paljon sitä, minkälainen pukeutumiseni tulee olemaan työelämässä. Opetusharjoittelussa saimme oppaan, jossa oli tietoa kaikista käytännön asioista ja tässä oppaassa oli maininta myös pukeutumisesta: "Opettaja toimii ammatissa, joka välittää arvoja ja on esimerkkinä nuorille. Näin on myös harjoitteleva opettaja. Työaikana pukeutumisen ja ulkoisen olemuksemme kautta viestimme myös ammatillisuuttamme. Pukeutumisessa siisteys ja asiallisuus viestivät aikuisuudesta. Avonaiset tai paljastavat vaatteet eivät sovi kouluun." Eihän tuossa nyt sinänsä ole mitään ihmeellistä. Aivan tavallisia vaatteita kaikki opetusharjoittelijat käyttivät. Ihmettelimme muiden opetusharjoittelijoiden kesken hieman tuota viimeistä lausetta avonaisista ja paljastavista vaatteista. Eikö tämän pitäisi olla kaikille aivan selvää? Eräältä opettajalta kuulimme sitten, että jonakin vuonna yhdellä naispuolisella opetusharjoittelijalla oli ollut melko avonainen kaula-aukko paidassaan, mikä oli häirinnyt erityisesti ysiluokan poikien keskittymistä. Eli ilmeisesti tämä ohje oli kuitenkin tarpeen kirjoittaa tuhon oppaaseen.
Kamila jakaa tutkimuksessaan opettajat neljään eri pukeutumisdiskurssiin: mallikansalaiset, epäsovinnaiset, seksualisoidut ja esteetit. Ennen kuin olin edes tarkemmin tutustunut tutkimukseen, aloin miettiä omien opettajieni pukeutumista. Ja kuinka ollakaan, yhtymäkohdat Kamilan kuvauksiin olivat hämmästyttävän lähellä omaa kuvaani.
Omalta kouluajaltani muistan hyvin erilaisia pukeutumistyylejä opettajien keskuudessa. Alakoulussa eräällä eka- ja tokaluokan opettajalla oli joka päivä jakkupuku ja korkokengät. Tämä opettaja oli jo melko iäkäs ja edusti ehkäpä vanhaa kunnon auktoriteettistä opettajaa, "kansan kynttilää", jota arvostetaan. Alakoulussa opettajien pukeutuminen on ehkä käytännönsyistä hieman rennompaa kuin yläkoulussa ja lukiossa. Opettajat voivat yhden päivän aikana opettaa montaa eri tyyppistä ainetta, joten myös pukeutumisen tulee sopia tähän. Yläkoulussa ja lukiossa varsinkin monella miesopettajilla oli melko yhteneväinen vaatetus: kauluspaita ja farkut. Naisopettajien pukeutuminen vaihteli farkuista ja t-paidasta kynähameeseen ja korkokenkiin. Muistan elävästi yläkoulun äidinkielen opettajani, jonka tyyli oli aivan suoraan 80-luvulta. Ja itse kävin siis yläkoulua 2003 vuodesta eteenpäin. Rehtoreiden pukeutuminen oli astetta muodollisempaa. Ainakin yläkoulun rehtori piti joka päivä pukua päällä.
Mielestäni on hienoa, että opettajien keskuudesta löytyy erilaisia persoonia ja pukeutujia. Tällä tavalla myös oppilaat näkevät erilaisia ihmisiä ja saavat erilaisia aikuisen malleja.
Kamilan tutkimus löytyy täältä.
Olen itsekin pohtinut paljon sitä, minkälainen pukeutumiseni tulee olemaan työelämässä. Opetusharjoittelussa saimme oppaan, jossa oli tietoa kaikista käytännön asioista ja tässä oppaassa oli maininta myös pukeutumisesta: "Opettaja toimii ammatissa, joka välittää arvoja ja on esimerkkinä nuorille. Näin on myös harjoitteleva opettaja. Työaikana pukeutumisen ja ulkoisen olemuksemme kautta viestimme myös ammatillisuuttamme. Pukeutumisessa siisteys ja asiallisuus viestivät aikuisuudesta. Avonaiset tai paljastavat vaatteet eivät sovi kouluun." Eihän tuossa nyt sinänsä ole mitään ihmeellistä. Aivan tavallisia vaatteita kaikki opetusharjoittelijat käyttivät. Ihmettelimme muiden opetusharjoittelijoiden kesken hieman tuota viimeistä lausetta avonaisista ja paljastavista vaatteista. Eikö tämän pitäisi olla kaikille aivan selvää? Eräältä opettajalta kuulimme sitten, että jonakin vuonna yhdellä naispuolisella opetusharjoittelijalla oli ollut melko avonainen kaula-aukko paidassaan, mikä oli häirinnyt erityisesti ysiluokan poikien keskittymistä. Eli ilmeisesti tämä ohje oli kuitenkin tarpeen kirjoittaa tuhon oppaaseen.
Kamila jakaa tutkimuksessaan opettajat neljään eri pukeutumisdiskurssiin: mallikansalaiset, epäsovinnaiset, seksualisoidut ja esteetit. Ennen kuin olin edes tarkemmin tutustunut tutkimukseen, aloin miettiä omien opettajieni pukeutumista. Ja kuinka ollakaan, yhtymäkohdat Kamilan kuvauksiin olivat hämmästyttävän lähellä omaa kuvaani.
Omalta kouluajaltani muistan hyvin erilaisia pukeutumistyylejä opettajien keskuudessa. Alakoulussa eräällä eka- ja tokaluokan opettajalla oli joka päivä jakkupuku ja korkokengät. Tämä opettaja oli jo melko iäkäs ja edusti ehkäpä vanhaa kunnon auktoriteettistä opettajaa, "kansan kynttilää", jota arvostetaan. Alakoulussa opettajien pukeutuminen on ehkä käytännönsyistä hieman rennompaa kuin yläkoulussa ja lukiossa. Opettajat voivat yhden päivän aikana opettaa montaa eri tyyppistä ainetta, joten myös pukeutumisen tulee sopia tähän. Yläkoulussa ja lukiossa varsinkin monella miesopettajilla oli melko yhteneväinen vaatetus: kauluspaita ja farkut. Naisopettajien pukeutuminen vaihteli farkuista ja t-paidasta kynähameeseen ja korkokenkiin. Muistan elävästi yläkoulun äidinkielen opettajani, jonka tyyli oli aivan suoraan 80-luvulta. Ja itse kävin siis yläkoulua 2003 vuodesta eteenpäin. Rehtoreiden pukeutuminen oli astetta muodollisempaa. Ainakin yläkoulun rehtori piti joka päivä pukua päällä.
Mielestäni on hienoa, että opettajien keskuudesta löytyy erilaisia persoonia ja pukeutujia. Tällä tavalla myös oppilaat näkevät erilaisia ihmisiä ja saavat erilaisia aikuisen malleja.
Kamilan tutkimus löytyy täältä.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Koulutusvaalit 2015
Eduskuntavaalit ovat ensi kuun puolessa välissä ja yksi niiden pääteemoista tulee varmasti olemaan koulutus. OAJ julkisti omat eduskuntavaalitavoitteensa jo viime vuoden puolella ja SOOL yhdessä muiden opiskelijajärjestöjen kanssa julkisti oman videokannanottonsa aiheesta juuri pari päivää sitten.
Koulutukseen kohdistuneet leikkaukset ovat miljardiluokkaa, joten syytä huoleen on. Tässä taloustilanteessa säästöt ovat valitettava tosiasia joka alalla, mutta silti nuo summat kuulostavat todella hurjilta. Koulutuksella luodaan tulevaisuutta ja säästöjen seuraukset ovat valitettavasti pitkäaikaisia. Säästöt näkyvät myös erittäin selkeästi yliopistossa: vain aivan pakollisimmat kurssit järjestetään eikä mitään ylimääräistä ole tarjolla.
Kansanedustajaehdokkaat lupaavat kilpaa, että koulutuksesta ei enää leikata, mutta itse ainakin pelkään, että säästöjä tulee vielä lisää. Toivon seuraavan eduskunnan näyttävän koulutusta kohtaan koskevan arvostuksensa ihan konkreettisesti. Koulutuksessa on Suomen tulevaisuus ja se on aina ollut suuri ylpeydenaihe maassamme. Toivottavasti näin on myös jatkossa.
Koulutukseen kohdistuneet leikkaukset ovat miljardiluokkaa, joten syytä huoleen on. Tässä taloustilanteessa säästöt ovat valitettava tosiasia joka alalla, mutta silti nuo summat kuulostavat todella hurjilta. Koulutuksella luodaan tulevaisuutta ja säästöjen seuraukset ovat valitettavasti pitkäaikaisia. Säästöt näkyvät myös erittäin selkeästi yliopistossa: vain aivan pakollisimmat kurssit järjestetään eikä mitään ylimääräistä ole tarjolla.
Kansanedustajaehdokkaat lupaavat kilpaa, että koulutuksesta ei enää leikata, mutta itse ainakin pelkään, että säästöjä tulee vielä lisää. Toivon seuraavan eduskunnan näyttävän koulutusta kohtaan koskevan arvostuksensa ihan konkreettisesti. Koulutuksessa on Suomen tulevaisuus ja se on aina ollut suuri ylpeydenaihe maassamme. Toivottavasti näin on myös jatkossa.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Koulumaailman nopea muutos
Kirjoitin itse ylioppilaaksi keväällä 2009. Kävin Satakunnassa sijaitsevan noin 250 opiskelijan kuvaamataitopainotteisen lukion. Itse kävin lukiossa kuvista vain yhden kurssin ja valitsin lukion, koska se oli lähellä kotiamme ja olin käynyt samassa rakennuksessa yläkoulun. Oma lukioni oli oikeestaan aika "tavallinen" lukio ja tunsin monet opiskelijoista jo yläkoulusta. Muistelen omaa lukioaikaani erittäin lämmöllä ja minulla on sieltä paljon hienoja muistoja. Tässä varmasti yksi syy siihen, miksi opettajan ammatti kiinnosti: minulla oli koulussa kivaa ja pidin koulunkäynnistä.
Keväällä tulee kuluneeksi kuusi vuotta oman lukioaikani päättymisestä. Toisaalta tämä on erittäin lyhyt aika, toisaalta välillä hämmästelen, että onko siitä oikeasti jo niin monta vuotta. Viime lukuvuonna opetusharjoittelua suorittaessani tein yhden merkittävän huomion: koulu on muuttunut melko paljon tuossa vajaassa kuudessa (silloin viidessä) vuodessa. Omana lukioaikanani ei ollut tietoakaan tietotekniikan käytöstä opetuksessa. Totta kai koulussamme oli videotykki ja dokumenttikamera, mutta me oppilaat emme juurikaan käyttäneet mitään laitteita itse oppimisen välineinä. Satunnaisilla tunneilla etsimme tietoa tietokoneilla esim. jatko-opiskelupaikoista.
Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, kuka rahoittaa oppilaiden kannettavat tai tabletit koulussa: oppilas (tai oppilaan vanhemmat) vai koulu. Nykyisin lukiossa jokaisella oppilaalla on oltava tietokone. Muistelen, että omana lukioaikanani tietokone oli mukana muutamalla opiskelijalla. Suurin osa käytti perinteisesti paperia ja kynää. Tehdessäni opetusharjoittelua Tampereen Norssilla, kaikki siellä lukion aloittavat opiskelijat saivat itselleen käyttöön iPadin. Se, kuinka paljon niitä käytetään tunneilla, riippuu opettajasta. Mutta suunta on aivan selvä: tieto- ja viestintätekniikka on ja tulee olemaan yhä isompi osa opetusta. Tällä saralla riittää opettelemista niin opettajaopiskelijoille kuin työssäkäyville opettajillekin. Tulevana opettajana tämä sekä innostaa että huolestuttaa: aina voi kehittyä ja kaikki on itsestä kiinni, mutta toisaalta mietin, tulenko koskaan olemaan tyytyväinen omaan osaamiseeni tietotekniikan suhteen. Ainakin olen valinnut itselleni ammatin, jossa haasteita riittää melko pitkäksi aikaa ellei koko työuran ajaksi.
Koulumaailma muuttuu tällä hetkellä hurjaa vauhtia ja tämä tuo mukanaan haasteita tietysti myös opettajankoulutukselle. Miten koulutetaan opettajia, joilla on valmiuksia opettaa tässä alati muuttuvassa ympäristössä ja omaksua nopeasti tietoa uusista opetusmenetelmistä, sovelluksista yms.?
Keväällä tulee kuluneeksi kuusi vuotta oman lukioaikani päättymisestä. Toisaalta tämä on erittäin lyhyt aika, toisaalta välillä hämmästelen, että onko siitä oikeasti jo niin monta vuotta. Viime lukuvuonna opetusharjoittelua suorittaessani tein yhden merkittävän huomion: koulu on muuttunut melko paljon tuossa vajaassa kuudessa (silloin viidessä) vuodessa. Omana lukioaikanani ei ollut tietoakaan tietotekniikan käytöstä opetuksessa. Totta kai koulussamme oli videotykki ja dokumenttikamera, mutta me oppilaat emme juurikaan käyttäneet mitään laitteita itse oppimisen välineinä. Satunnaisilla tunneilla etsimme tietoa tietokoneilla esim. jatko-opiskelupaikoista.
Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, kuka rahoittaa oppilaiden kannettavat tai tabletit koulussa: oppilas (tai oppilaan vanhemmat) vai koulu. Nykyisin lukiossa jokaisella oppilaalla on oltava tietokone. Muistelen, että omana lukioaikanani tietokone oli mukana muutamalla opiskelijalla. Suurin osa käytti perinteisesti paperia ja kynää. Tehdessäni opetusharjoittelua Tampereen Norssilla, kaikki siellä lukion aloittavat opiskelijat saivat itselleen käyttöön iPadin. Se, kuinka paljon niitä käytetään tunneilla, riippuu opettajasta. Mutta suunta on aivan selvä: tieto- ja viestintätekniikka on ja tulee olemaan yhä isompi osa opetusta. Tällä saralla riittää opettelemista niin opettajaopiskelijoille kuin työssäkäyville opettajillekin. Tulevana opettajana tämä sekä innostaa että huolestuttaa: aina voi kehittyä ja kaikki on itsestä kiinni, mutta toisaalta mietin, tulenko koskaan olemaan tyytyväinen omaan osaamiseeni tietotekniikan suhteen. Ainakin olen valinnut itselleni ammatin, jossa haasteita riittää melko pitkäksi aikaa ellei koko työuran ajaksi.
Koulumaailma muuttuu tällä hetkellä hurjaa vauhtia ja tämä tuo mukanaan haasteita tietysti myös opettajankoulutukselle. Miten koulutetaan opettajia, joilla on valmiuksia opettaa tässä alati muuttuvassa ympäristössä ja omaksua nopeasti tietoa uusista opetusmenetelmistä, sovelluksista yms.?
Kuka tätä blogia kirjoittaa?
Hei kaikki!
Tätä blogia kirjoittaa 24-vuotias aineenopettajaopiskelija ja tuleva kieltenopettaja Tampereelta. Tarkastelen tässä blogissa koulumaailmaa opiskelijan silmin ja kirjoitan kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä. Tavoitteenani on valmistua saksan ja ruotsin opettajaksi keväällä 2016. Opinnot ovat siis jo melko loppuvaiheessa ja kirjoitan parhaillaan gradua Tampereen yliopiston saksan kielen aineenopettajakoulutuksesta.
Aloitin omat opintoni Tampereen yliopistossa syksyllä 2009 ja suoritin opetusharjoittelun lukuvuonna 2013-2014. Olen hallituksen jäsen pedagogisia opintoja suorittavien aineenopettajaopiskelijoiden ainejärjestössä sekä opiskelijajäsenenä pedagogisia opintoja kehittävässä tiimissä.
Seuraan koulumaailman tapahtumia erittäin aktiivisesti ja blogi toimii myös eräänlaisena päiväkirjana, johon kirjoitan omia ajatuksiani erilaisista ajankohtaisista teemoista tulevaan ammattiini liittyen. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!
Tätä blogia kirjoittaa 24-vuotias aineenopettajaopiskelija ja tuleva kieltenopettaja Tampereelta. Tarkastelen tässä blogissa koulumaailmaa opiskelijan silmin ja kirjoitan kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä. Tavoitteenani on valmistua saksan ja ruotsin opettajaksi keväällä 2016. Opinnot ovat siis jo melko loppuvaiheessa ja kirjoitan parhaillaan gradua Tampereen yliopiston saksan kielen aineenopettajakoulutuksesta.
Aloitin omat opintoni Tampereen yliopistossa syksyllä 2009 ja suoritin opetusharjoittelun lukuvuonna 2013-2014. Olen hallituksen jäsen pedagogisia opintoja suorittavien aineenopettajaopiskelijoiden ainejärjestössä sekä opiskelijajäsenenä pedagogisia opintoja kehittävässä tiimissä.
Seuraan koulumaailman tapahtumia erittäin aktiivisesti ja blogi toimii myös eräänlaisena päiväkirjana, johon kirjoitan omia ajatuksiani erilaisista ajankohtaisista teemoista tulevaan ammattiini liittyen. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!
Tilaa:
Kommentit (Atom)