Opettajamyyteistä

Silmääni osui tänään aamulla Alusta!-verkkolehden juttu opettajamyyteistä opettajankoulutuksessa. Teksti käsitteli lähinnä luokanopettajakoulutusta, mutta on mielestäni monelta osin sovellettavissa aivan kaikkiin opettajiin. Alusta! on Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön ylläpitämä yhteiskuntaa ja kulttuuria ruotiva tutkimuksellinen verkkolehti. Teksti käsittelee historiallisesti rakentuneita suomalaisen nykyopettajuuden piirteitä.

Millaisia opettajia Suomessa on tavoitteena kouluttaa ja millaisia opettajia oikeasti koulutetaan? Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos kertoo tavoitteenaan olevan kouluttaa laaja-alaisia, kriittisiä ja itsenäisen ammattilaisen valmiudet omaavia opettajia, jotka kehittävät omaa työtään. Pekka Räihän väitöstutkimuksen mukaan tyypillinen opettaja-opiskelija on aikasemmissa opinnoissaan hyvin pärjännyt, keskiluokkaisesta sosioekonomisesta taustasta ponnistava sekä harrastuneisuutta taito- ja taideaineissa omaava nuori nainen.  Itse voin allekirjoittaa tuon määritelmän muuten paitsi taito- ja taideaineiden osalta. Tai no, olen kyllä aina harrastanut liikuntaa, joten se kyllä lasketaan taitoaineisiin. Ylipäätään opettajaopiskelijat ovat melko homogeeninen joukko. Esimerkiksi maahanmuuttajia ei juuri opettajaopiskelijoiden joukossa näy. Tekstin kirjoittajat kysyvät, miten tämä joukko voi ymmärtää hyvin erilaisista lähtökohdista tulevia oppilaita? Mielestäni kysymys on erittäin aiheellinen. Kaikkien kannalta olisi hyvä, jos myös opettajat olisivat mahdollisimman erilaisia ja edustaisivat erilaisia ryhmiä. Tekstin kirjoittajat kysyvät, onko kriittisesti ajattelevasta opettajasta tullut opettajankoulutuksesta vain korulause, joka ei kuitenkaan näy missään.

Seuraan itse aktiivisesti Suomen ja muiden maiden medioita ja mielestäni on tärkeää olla perillä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ajoittain törmään ihmisiin, jotka eivät katso/lue uutisia (tähän ei nyt lasketa iltapäivälehtiä), sanovat, että esim. politiikka ei kiinnosta ja katsovat televisiosta mieluummin Big Brotheria kuin vaaliväittelyä. Mielestäni tämä on erittäin huolestuttavaa. En keksi yhtäkään hyvää syytä sille, miksi yhteiskunnallista keskustelua ei kannattaisi seurata. Monet nuoret ovat nykyään hyvin passiivisia eikä mikään muu tunnu kiinnostavan kuin selfien ottaminen Instagramiin. Jos sinä et aio vaikuttaa tai olla aktiivinen yhteiskunnan jäsen, niin kuka sen sitten tekee? Olen erittäin kiitollinen yläasteen historian opettajalleni, joka ensimmäisellä tunnilla puhui luokallemme siitä, kuinka tärkeää on seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hän kehotti lukemaan lehtiä ja katsomaan uutisia joka päivä. Jokainen historian tunti alkoi pienellä kyselyllä ajankohtaisista uutisaiheista. Siinä kyllä oppi seuraamaan, mitä maailmassa tapahtuu.

Nykyisin suurin osa ihmisistä on koko ajan tiedon ympröimänä erityisesti älypuhelimien ansiosta. Varsinkin nuorille on mielestäni ensiarvoisen tärkeää opettaa median käyttöä. Monet eivät osaa vielä arvioida, mitä sosiaalisen mediaan kannattaa tai kannata postata. Koulua käydään elämää varten ja koulussa pitää oppia ja kehittää taitoja, jotka valmistavat kriittiseen ja ennen kaikkea omaan ajatteluun.

Ensimmäiset vuodet opettajana

Uusimmassa Opettaja-lehdessä (9/2015) oli juttu nuorten opettajien ammattiin perehdytyksestä otsikolla Verratonta vertaistukea. Artikkeli käsitteli OAJ:n nuorille opettajille tarjoamaa NOPE-koulutusta sekä yleisesti haasteita, joita nuoret opettajat kohtaavat uransa ensimmäisinä vuosina. Vaikka nuorien opettajien asema on parantunut paljon viime vuosina, ei Suomessa ole vieläkään valtakunnallista, säädöksiin perustuvaa perehdytysvaihetta tai -ohjelmaa nuorien opettajien tukemiseksi. Kunnat ja koulut vastaavat tästä itse, joten taso vaihtelee melko paljon eri puolilla Suomea. Ei siis ihme, että monista nuorista opettajista työelämään siirtyminen tuntuu kuin heitolta kylmään veteen. Toisin kuin monissa muissa ammateissa, joissa vastuullisempiin tehtäviin edetään vähitellen, opettajan on otettava iso vastuu heti ensimmäisestä työpäivästä alkaen. Tämä stressaa monia ja Opettaja-lehden mukaan joka viides opettaja Suomessa vaihtaa alaa muutaman vuoden sisällä valmistumisestaan.

Itseäni siirtyminen työelämään jännittää sekä positiivisesti että negatiivisesti ja olen miettinyt asiaa varsinkin tänä lukuvuonna paljon ja puhunut aiheesta opiskelijakavereideni kanssa. Monen vuoden opiskelun jälkeen sitä haluaa jo päästä työelämään, mutta toisaalta ajatus siitä, että tuttu ja turvallinen yliopisto pitää jättää taakse, hirvittää hieman. Opettajan ammatin suuri vastuu kiehtoo, mutta toisaalta mietin, miten tulen selviytymään noista ensimmäisistä rankoista vuosista. Artikkeli otti esiin yhden vastavalmistuneiden opettajien isoimmista haasteista: vakituista virkaa on vaikea saada ja monet joutuvat ensimmäisinä työvuosinaan tyytymään määräaikaisiin pesteihin.

Mielestäni OAJ:n ehdottoma perehdytysohjelma on erittäin hyvä idea. Olen jostakin lukenut myös kokeneista opettajista, jotka toimivat nuorille opettajille mentoreina. Tämäkin kuulostaa erittäin hyvältä. Nuori opettaja saisi uudessa koulussa jonkun kokeneista opettajista mentoriksi, jonka puoleen voi tarvittaessa kääntyä ja joka esimerkiksi kertoo uudelle opettajalle koulun käytänteistä. Tässä kohtaa on tietysti tärkeää, että henkilökemiat kohtaavat. Mikään ei varmasti ole hirveämpää kuin ensimmäisessä työpaikassa oleva, nuorta opettajaa aliarvioiva, "kaiken tietävä" kollega. Tosin kaikille opettajille kollegojen tuki ja yhteen hiileen puhaltaminen on ensiarvoisen tärkeää.

Itselläni on kokemusta vain muutamien päivien sijaisuuksista, jolloin koulun toimintatapoihin ei pahemmin ehdi tutustumaan ja myös monet opettajat jäävät täysin vieraiksi. Toisaalta ymmärrän, ettei kaikille parin päivän sijaisille ole aikaa jutella. Olen monen monta kertaa istunut tuntemattoman koulun opettajanhuoneessa ja yllätyksekseni melko harvat opettajat tulevat edes esittäytymään uudelle kasvolle. Yritän muistaa tämän itse, kun joskus olen vakituisesti jossakin koulussa töissä. Olisi erittäin mukavaa, jos joku tulisi kysymään, tarvitsenko apua ja löydänkö itse luokkaan. Tosin tässä asiassa on onneksi poikkeuksiakin. Olin sijaistamassa yhdessä lukiossa ja hyppytunnin aikana muutama opettaja jutteli kanssani pitkät pätkät ajankohtaisista aiheista. Tuntui, kuin olisin ollut koulussa pidempääkin kuin nuo kaksi päivää.